Mennään rauhassa

Hyvät lukijat. Tämä on viimeinen blogini tällä erää. Olen ollut Kolumbiassa nyt puoli vuotta, katsellut maan ja maailmanmenoa. Välillä iloinnut, välillä ihmetellyt, välillä ahdistunut ja välillä riemuinnut.

Olen kulkenut kaupungeissa, viidakossa, vuorilla ja vesillä.

Olen nähnyt, kuinka pieni intiaanipoika keskittyy koulutehtäviinsä, kuinka intiaaninaiset opettelevat käyttämään sadeveden puhdistusjärjestelmää saadakseen puhdasta vettä. Olen nähnyt, kuinka maalaisnaiset kirjovat surunsa pois, afrokolumbialaiset miehet pyydystävät yhdessä kilpikonnan ruuakseen sekä sen, kuinka joki vie kylän koko vuoden sadon yhdessä yössä.

Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat eläneet väkivallan keskellä koko elämänsä, ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotipaikkansa ja asuinalueensa moneen kertaan. Olen jutellut ihmisten kanssa, jotka ovat sisällissodan seurauksena menettäneet kaiken; lähimmäisensä, kotinsa, kylänsä ja toimeentulonsa. Olen nähnyt ihmisiä, joita sota ei ole koskettanut mitenkään. Ihmisiä, jotka eivät välitä.

Mutta olen nähnyt myös ihmisiä, jotka taistelevat päivästä toiseen paremman elämän puolesta. Nuoria, jotka lähtevät vapaaehtoisina syrjäseuduille viemään terveydenhuoltoa ja koulutusta. Ammattilaisia, jotka panevat terveytensä ja henkensä alttiiksi, palvellakseen kaikista vähäosaisimpia. Ihmisiä, jotka päivästä toiseen taistelevat korruptiota, väkivaltaa ja epätasa-arvoa vastaan.

Olen kuullut, kuinka ihmiset, jotka ovat menettäneet kaiken, antavat anteeksi. Olen nähnyt ihmisiä, joilla ei ole mitään ja silti he jatkavat taistelua. Ihmisiä, jotka uskovat, toivovat ja rakastavat. Ihmisiä, joille elämä itsessään on elämisen arvoista, vaikka heillä ei olisi mitään.

Luulisi, että ihmiset ja maailma eivät muutu paljoakaan puolessa vuodessa. Mutta kun katsoo tarkemmin, kaikki muuttuu jatkuvasti, eikä vain huonompaan.

Kolumbian rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen, Kolumbiassa on moni asia muuttunut. Rauhankasvatus on alkanut. Lehdet, televisio, sosiaalinen media ovat täynnä puhetta rauhasta, siitä mitä eläminen rauhassa tarkoittaa yhteiskunnallisesti sekä jokaisen omalla kohdalla. Vihdoin maassa puhutaan eriarvoisuuden tuomista ongelmista, alueellisesta epätasa-arvosta, ihmisoikeuksista, joiden tulee toteutua jokaisen kolumbialaisen kohdalla.

Onneksi puheista ollaan pääsemässä myös tekoihin. Hallitus on rauhansopimuksen puitteissa luonut maareformin, jossa jokaiselle maatyöläiselle taataan tarpeeksi maata elämiseen, syrjäseutujen asukkaiden poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia pyritään vahvistamaan, korruptioon pyritään puutumaan kehittämällä valtionvirastojen toimintaa ja kouluttamalla henkilökuntaa. Sotarikoksia on alettu tutkia ja syylliset pyritään saamaan oikeuden eteen. Rauhankasvatuksella taas pyritään siihen, etteivät sodan kauheudet enää koskaan toistuisi.

Ja toivottavasti muutokset jatkuvat, sillä Kolumbia on vihdoin todellisella rauhan ja toivon tiellä. Kolumbian korkeimman rauhankomission johtajan Sergio Jaramillon mukaan tärkeintä on ymmärtää rauha mahdollisuutena muutokseen ja todelliseen demokratiaan, jossa kukaan ei tartu aseisiin poliittisten päämäärien vuoksi eikä kukaan joudu väkivallan kohteeksi poliittisen vakaumuksensa vuoksi.

Vaikka työtä on vielä paljon ja haasteita on edessä, toivon, että kolumbialaiset menevät ja elävät rauhassa ja löytävät vihdoin todellisen toivon tien.

Rauha maassa, ihmisillä hyvä tahto?

Kolumbian noin 60 vuotta kestänyt sisällissota on ohi. Hallitus ja sissijärjestö FARC allekirjoittivat rauhansopimuksen juuri ennen juhannusta, 23.6.2016. Rauha on siis vihdoin maassa, mutta onko ihmisillä hyvä tahto?

Rauha on upea saavutus vuosikymmenten sotimisen jälkeen. Suurin osa kolumbialaisista toivookin rauhan olevan ratkaisu maan ongelmiin. Kuitenkin yleinen tunnelma on lähes hämmentynyt ja epäuskoinen. Monet tuntuvat miettivän, että kuinka tästä päästään eteenpäin, kuinka kestävä rauha rakennetaan, kuka sen tekee ja kuinka se taataan. Rauhansopimus on todella allekirjoitettu, mutta onko rauha todella maassa?

Ja hämmennys ei ole aiheetonta. Lähes 60 vuotta kestänyt sota on jakanut kansan kahtia, ei vain hallituksen joukkoihin ja sisseihin, vaan sodasta eniten kärsineeseen maalaisväestöön ja näennäisessä rauhassa eläneisiin kaupunkilaisiin, lapsensa sodalle uhraamiin köyhiin ja sodasta mitään tietämättömiin rikkaisiin, nykyisen presidentti Santoksen liberaalia ja rauhaarakentavaa politiikkaa kannattaviin ja toisaalta entisen presidentti Uriben kovaan poliittiseen linjaan uskoviin.

Tässä kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa yksi rauhanrakentamisen suurimmista haasteista onkin vallitseva luottamuspula. Kansa ei luota hallituksen lupauksiin demokraattisemmasta valtiosta, sissit eivät luota armeijan takuisiin rauhanomaisesta aseista riisunnasta, maalaiset eivät luota väkivallan loppumiseen, eikä hallitus sissien lupauksiin aseiden luovuttamisesta.

Haasteena on myös valtionhallinnon puuttuminen suurimmasta osasta maata. Useilla ennen sissien hallitsemilla alueilla ei ole poliiseja, ei oikeuslaitoksen edustajia, ei terveydenhuoltoa, ei kouluja, ei jätehuoltoa eikä muita peruspalveluita.

Sissit ovat hallinneet useita alueita vuosikymmenten ajan ja niille on kehitetty omat toimintatapansa. Sissit ovat toimineet oikeuslaitoksena ja poliisina ja he ovat vastanneet alueiden taloudellisesta toiminnasta. Nyt kun he jättävät hallitsemansa alueet ja ennen kuin valtion koneistot yltävät syrjäseuduille, kysymys on, kuka täyttää nämä ns. valtatyhjiöt?

Vaikka taistelut sissien ja armeijan välillä ovatkin loppuneet, väkivalta jatkuu. Ongelmana ovat ns. puolisotilaalliset joukot, palkka-armeijat, jotka puolustavat niiden etuja, jotka maksavat eniten. Usein he toimivat suuryhtiöiden tai huumekaupan etujoukkoina. Viimevuosien aikana näiden puolisotilaallisten joukkojen toiminta on kiihtynyt ja laajentunut etenkin sissien ennen hallitsemilla alueilla. He murhaavat ja kiduttavat ja pelottelevat näin asukkaita pois mailta, joita he tarvitsevat toimintaansa.

Kahtiajakautuneisuuden ja valtatyhjiöiden lisäksi, rauhanprosessin ja jälleenrakennuksen kolmas kova haaste on se, kuinka sodan uhrien kärsimykset korvataan, kuinka sotarikoksista rangaistaan ja ketä? Jotta sodan haavat voisivat umpeutua, on uhrien kärsimykset tunnustettava. Anteeksiannon saavuttamiseksi kansan on tunnettava, että hallitus ottaa rauhanprosessin tosissaan ja takaa, etteivät sodan kauheudet toistu. Sanat eivät tässä riitä, vaan luottamus on rakennettava teoin.

Ongelmia on siis vielä paljon, mutta onneksi hyvää tahtoa löytyy. Vastustuksesta huolimatta rauha on saatu aikaan. Hallitus etsii ratkaisuja valtatyhjiöiden täyttämiseksi ja syrjäalueiden kehittämiseksi. Armeija on aloittanut taistelun puolisotilaallisia joukkoja vastaan ja sissit luopuvat aseista.

Jälleenrakennuksen seuraava vaihe eli kahtiajakautuneen kansan yhdistäminen ja luottamuksen ilmapiirin kehittäminen vaativat pitkäjänteisempää työtä. Siinä hallituksen toimilla on suuri merkitys, mutta myös kansalaisjärjestöjen ja kirkkojen toiminta ovat avainasemassa. Sen lisäksi, että kansalaisjärjestöt ja kirkot voivat toimia ns. yhteiskunnallisina ”iskunvaimentajina” ja valvoa rauhanehtojen toteutumista, ne tekevät arvokasta työtä silottaakseen yhteiskunnallisia eroja ja rakentaakseen tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa toimimalla heikoimmassa asemassa olevien ”äänitorvena” ja puolustamalla heidän oikeuksiaan.

Vaikka rauhansopimuksen allekirjoittaminen on suuri askel, rauhaa ei rakenneta hetkessä eivätkä sodan haavat arpeudu helposti. Vaikka hyvää tahtoa löytyykin, on kolumbialaisilla edessään paljon haasteita ja vielä enemmän työtä kestävän rauhan saavuttamiseksi. Mutta tärkeintä kuitenkin on, että rauhansopimus on allekirjoitettu ja maa on vihdoin todellisen toivon tiellä.

Rauhan tiellä?

Olen Suomessa. Lomalla. Tai en oikeastaan lomalla, vaan hyvästelemässä yhtä elämäni tärkeintä ihmistä. Ukkiani. Sotaveteraania, joka taisteli ensin sodassa sitten arjessa oikeana pitämiensä arvojen puolesta.

Nyt kun olen tullut jättämään hyvästit tälle ihailemalleni ihmiselle, kaukaa, toiselta puolelta maapalloa, ihmettelen maidemme ja ihmisten yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja. Lähinnä mietin sotaa, jossa ukkini taisteli sekä tällä hetkellä Kolumbiassa käytävää sisällissotaa.

Ukkini oli 21 vuotias kun sota loppui. Nuori sotaveteraani. Mies, jolla oli koko elämä edessään. Koska sota oli käyty toista valtiota vastaan, sota oli ikään kuin yhdistänyt kansakuntaa. Kaikki olivat kokeneet sodan kauhut tavalla tai toisella. Koko Suomi pyrki osallistumaan maan jälleenrakentamiseen. Ei ollut sisäisiä haavoja, ei sellaista vihaa ja epävarmuutta kansan kesken, kuten sisällissodan jälkeen. Suomalaisten ei tarvinnut etsiä syyllisiä sotaan, tuhoihin ja kärsimykseen kaukaa; syyllisiä olivat ne toiset, venäläiset.

Kolumbiassa on toisin. Sota on hajottanut maata yli 50 vuotta. Ja sitä käydään Kolumbian sisällä, kolumbialaisten kesken. Kolumbiassa elää sukupolvi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan eläneet rauhan aikaa. Yli 6 miljoonaa ihmistä on joutunut lähtemään maansisäisiksi pakolaisiksi ja yli 220 000 ihmistä on kuollut.

Sodan aloittanet, ensimmäiset taistelut käyneet ovat jo vanhoja miehiä ja naisia. Ja sotaan värvätään jatkuvasti lisää nuoria ihmisiä. Nuorimmat sotilaista ovat 12-13 vuotiaita. Osa heistä on kasvanut sota-alueella, jossa on tavallisempaa, että ihmisillä on aseita ja että taisteluja käydään kuin, se ettei niitä ole. Osa taas pakotetaan mukaan joukkoihin. Kolumbiassa on myös pakollinen asevelvollisuus, mutta se koskee lähinnä alimpien yhteiskuntaluokkien miehiä, sillä ylemmät luokat pääsevät pälkähästä laittamalla poikansa opiskelemaan tai lähettämällä heidät ulkomaille.

Kansa on jakautunut täysin kahtia. Kaupunkilaiset ja etenkään yläluokan edustajat eivät tiedä mitään siitä, millaista sotaa maaseudulla ja konfliktialueilla käydään. He eivät tiedä edes sitä, miksi ja minkä puolesta sissit taistelevat. Maaseudun väestö taas on joutunut vuosikymmenien ajan kokemaan elämän taistelujen keskellä, armeijan ja sissien hyökkäykset, ihmisoikeuspuolustajien katoamiset ja murhat, miinojen aiheuttamat vahingot, nälänhädän viljelyn käydessä taistelujen vuoksi mahdottomaksi sekä maansisäisen pakolaisuuden.

Rauhanneuvottelut Kolumbian sisällissodan lopettamiseksi on kuitenkin aloitettu ja tavoitteena on saada sopimus aikaan vuoden 2016 aikana. Ja vaikka neuvoteltavaa riittää, jos ja kun rauha saadaan aikaan, alkaa kaikkein vaikein työ. Sovinnon ja rauhan rakentaminen kansan kesken.

Haasteita neuvotteluihin ja rauhan jälkeisen sovinnon ja anteeksiannon rakentamiseen tuo kansalaisten epäluottamus molempia osapuolia kohtaan. Sissejä pidetään pelkkinä huumekuriireina ja terroristeina. Toisaalta kansa ei myöskään luota hallitukseen eikä armeijaan, saatikka sitten niiden lupauksiin yhteisen edun ajamisesta, demokraattisemmasta ja tasa-arvoisemmasta Kolumbiasta.

Vallitseva luottamuspula vaikeuttaa neuvotteluita. Hallituksen osoittama välinpitämättömyys joidenkin kansanosien ihmisoikeuksia kohtaan on sula mahdottomuus demokraattisessa valtiossa. Esimerkiksi ihmisoikeuspuolustajat, paikallisjohtajat ja kansalaisaktivistit kohtaavat jatkuvasti uhkauksia ja kiristystä. Vuonna 2015 yli 50 yhteisöjohtajaa kuoli hämärissä olosuhteissa.

Sissien osalta taas on tärkeintä, että hallitus antaa vakuudet taistelijoiden fyysisestä turvallisuudesta. Luottamuspulalla on tässäkin osansa asiaan. Sissien on erittäin vaikea luottaa aiemman vihollisen puolelta tulevaan suojeluun.  Toisaalta hallitus pelkää sissijärjestöjen vahvistuvan ja muuttuvan organisoituneeksi huumerikollisuudeksi sekä vahvaksi poliittiseksi puolueeksi.

Toisin kuin Suomen talvisodan jälkeen, Kolumbian sisällissodan jälkeisen rauhan rakentaminen on luottamuspulan ja kansan kahtiajakautumisen vuoksi erittäin vaikeaa. Kansalaisten väliset haavat unohtuvat ja umpeutuvat hitaasti ja kahtia jakautuneen kansan saaminen yhteiselle tielle on vaikea tehtävä.

Se vaatii sekä kansan tahtoa sovintoon, mutta myös kansainvälisen yhteisön tukea.  Se vaatii hallituksen sekä sissien tahtoa hyväksyä uhrien kärsimykset sekä korvata heidän vahinkonsa. Se vaatii kansan tahtoa hyväksyä entiset viholliset ja taistelijat keskuuteensa. Se vaatii hallituksen toimia työllisyyden parantamiseksi, maan luovuttamiseksi niille, joilta se on ryöstetty sekä koulutusta niille, jotka ovat elämänsä aikana oppineet vain sotimaan. Se vaatii uusia hallituskäytäntöjä, luottamuksen rakentamista sekä demokraattisempaa yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa, johon jokainen kolumbialainen voi tuntea kuuluvansa. Yhteiskuntaa, joka ei palvele vain rikkainta kansanosaa, vaan jokaista sen kansalaista.

Kuplia

Tuntuu kuin olisin tyhjäkäynnillä. En löydä aiheita, jotka saattaisivat kiinnostaa muita. Kun on ollut tarpeeksi kauan, tai liian vähän aikaa uudessa paikassa, elämä alkaa rutinoitua.

Oudotkin tapahtumat ja asiat alkavat tuntua normaaleilta. Uutuuden viehätys sekä asioiden näkeminen ulkopuolisena alkavat kadota. Asiat, jotka tuntuisivat yleensä omituisilta, eivät enää tunnukaan miltään.  Pelkään, että olen vajoamassa siihen samaan kuplaan, jossa suurin osa bogotalaisista elää.

Toisaalta ne kolme ja puoli kuukautta, jotka olen ollut täällä, ovat olleet täynnä uutta. Uusia paikkoja, uusi kulttuuri, uusia ihmisiä, uusia asioita, uusia kokemuksia. Voi olla, että kovalevyni on niin täynnä uutta, että se on jumiutunut.

Vaikka kuplaan vaipuminen on helppoa ja joskus jopa tarpeellista, jatkuva kuplassa eläminen on vaarallista. Se hämärtää todellisuuden ja vaivuttaa tylsyyteen. Mikään ei tunnu missään.

Viime viikolla eräässä seminaarissa bogotalainen työkaverini sanoi, että yksi Kolumbian suurimmista ongelmista on se, että ihmiset ovat alkaneet pitää itsestäänselvyytenä ja normaalina sellaisia asioita jotka eivät sitä oikeasti ole.

Huomaan, että minulle voisi käydä samoin. Tiedän, että ei ole normaalia, että naisia ahdistellaan kaduilla ja liikennevälineissä. Tiedän, että ei ole oikein, että maksamalla rikkaat pääsevät pälkähästä ja että ihmiset asuvat kaduilla, ei ole myöskään normaalia, että lapset kerjäävät liikennevaloissa tai että ongelmat ratkaistaan asein.

Tiedän myös, että ei ole oikein, että maanviljelijät viljelevät mieluummin kokaiinia kuin kahvia tai että taiteiden kehittämiseen varatut rahat menevät kaupunginhallituksen jäsenten taskuihin. Ei ole myöskään oikein, että valtio vie maanviljelijöiden maat antaakseen ne suuryritysten käyttöön tai että armeija suojelee huumekartelleja. Ongelmia on niin paljon, että joskus vain on helpompi sulkea silmänsä ja elää omassa kuplassa. Vaikka en halua, että asiat ovat kuin ne ovat, mutta en myöskään tiedä miten ne voisi muuttaa.

Toisaalta tiedän myös sen, että kaikkea ei voi muuttaa. Ihminen voi tehdä vain oman osansa. Joissain asioissa on pakko osata joustaa, sillä kaikkia tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Ja omat taistelut on osattava valita.

Rajan vetäminen on kuitenkin vaikeaa. Missä kohtaa joustaminen on tarpeen ja missä kohtaa joustaminen taas on vastoin omaatuntoani, omanarvontuntoani ja periaatteitani. On vaikea oppia ymmärtämään mitkä taistelut ovat niitä jotka kannattaa käydä ja mitkä niitä, jotka on parempi jättää käymättä.

En halua vajota tylsyyteen. En halua, että minäkin alan pitää itsestään selvyytenä asioita, jotka eivät sitä ole. Ja mielestäni kenenkään ei pitäisi niin tehdä. Voin kuitenkin vaikuttaa vain itseeni. Voin yrittää pitää silmäni ja mieleni auki, siirtyä kuplasta toiseen, yrittää löytää syitä ja seurauksia ja valita taisteluni sekä puhkoa kuplia. Heti kun taas jaksan.

Kenen kulta?

Kolumbian maanomistusoikeudet ovat kummallinen juttu. Periaatteessa laki takaa afrokolumbialaisille sekä alkuperäiskansoille oikeuden maan yhteisöomistukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteisöt omistavat yhdessä asuttamansa, työstämänsä ja viljelemänsä maat.

Laissa on kuitenkin mielenkiintoinen porsaanreikä. Yhteisöt omistavat lain mukaan maan pintakerroksen. Valtio omistaa pintakerroksen alla olevan maan. Maan, jossa kaikki rikkaudet, kuten kulta ja öljy sijaitsevat.

Chocon maakunnan afrokolumbialaiset ovat vuosisatojen ajan eläneet kullanhuuhdonnasta. Alun perin kultaa on huuhdottu kuten Suomessa, vaskooleilla joista. Viime vuosikymmeninä kultaa on alettu kaivamaan maaperästä lapioilla ja kaivinkoneilla.

Bebara-joen alueen kaikki afrokolumbialaiset yhteisöt ja ihmiset elävät tavalla tai toisella kullankaivuusta. Osa paikallisista omistaa kaivokset ja koneet, toiset tekevät töitä kaivoksilla, osa kuljettaa työntekijöitä, kultaa, bensaa ja rahaa veneillä kaupunkiin. Loput osallistuvat kerran kahdessa viikossa järjestettäviin avoimiin kullankaivuutapahtumiin, jossa kyläläiset saavat mennä päiväksi etsimään kaivoksista kultaa.

Yhteisöt taas saavat 10-30 % osinkoa kaivosyrittäjiltä ja näillä osingoilla kehitetään alueen kyliä. Tuloilla on muun muassa ostettu sähkögeneraattoreita, perustettu kylätaloja, päällystetty katuja ja kohennettu asumuksia.

Nyt valtio on kuitenkin päättänyt julistaa tämän perinteisen työmuodon laittomaksi. Valtion mukaan paikallisilla ei ole oikeutta kullankaivuuseen, sillä pintakerroksen alla sijaitsevat maat kuuluvat valtiolle. Useita kaivoksia on tuhottu polttamalla ja pommittamalla.

Paikallisten mukaan kyse on siitä, että valtio haluaa myydä kaivosoikeudet ulkomaisille suuryrityksille, saadakseen voittoa. Paikalliset ovat huolissaan työpaikoistaan, sillä yleensä suuryritykset tuovat työntekijät mukanaan ja suurin osa paikallisista menettää työpaikkansa. Monilla alueilla tämä on lisännyt rikollisuutta ja prostituutiota paikallisten jäätyä työttömiksi.

Bebara –joen asukkaat ovat myös  täysin tietoisia ympäristöongelmista, joita kullankaivuu aiheuttaa. Heidän mukaansa perinteiset menetelmät ovat kuitenkin ympäristöystävällisempiä, kuin suuryritysten menetelmät. Paikalliset eivät esimerkiksi käytä myrkkyjä kullan erottamiseen, vaan kaikki tapahtuu mekaanisesti. Suuryrityksillä taas ei ole minkäänlaista vastuuta siitä, mihin kuntoon he maan ja joet jättävät.

Ja kyse ei ole pelkästään kullasta, vaan siitä, kenellä on oikeus maahan. Siitä, kenen hyväksi maata käytetään, miten maata ja ympäristöä suojellaan, siitä millä paikalliset elävät ja mistä he saavat ansioita. Jos paikallinen kaivosteollisuus lakkautetaan ja maat myydään suuryrityksille, sijoittaako valtio yrityksiltä saamansa tulot paikallisten olojen kehittämiseen ja uusien työpaikkojen luomiseen? Vai jättääkö valtio paikalliset taas kerran oman onnensa nojaan?

Ollaan ihmisiksi?

Olen väsynyt. Pääni on kuin autiotalo. Tyhjää täynnä. Olen väsynyt, koska olen sairastanut pari viikkoa. Mutta olen väsynyt myös maailmaan.

Sairauteni aikana en ole jaksanut seurata kovinkaan paljon Kolumbian tapahtumia. Tajuntaani ovat kuitenkin kiirineet uutiset ELNn ja hallituksen aloittamista rauhanneuvotteluista, ihmisoikeuspuolustajien murhista, puolisotilaallisten joukkojen järjestämistä aseellisista lakoista, murhista, hyökkäyksistä siviiliväestöä kohtaan alueilla, jotka ovat jääneet ns. valtatyhjiöön sissien ja hallituksen aloittamien rauhanneuvotteluiden takia.

Olen kuullut rauhanneuvotteluja ajavan presidentti Santoksen kannatuksen laskusta ja uribismin eli radikaalioikeistolaisuuden noususta ja heidän järjestämistään marsseista rauhanneuvotteluita vastaan.

Ja täytyy myöntää, että en haluaisi tietää niistä. En mitään, en mistään. Kuten Juice Leskinen aikoinaan lauloi; olen väsynyt kiellä en, kun särkyy lumous…

Minne katsonkin, näen epäsopua, polarisaatiota, sekasortoa, epäoikeudenmukaisuutta, epätasa-arvoa. Vihaa, rasismia, tappeluita. Valehtelua, vääristelyä, mustamaalaamista. Ihmisiä, jotka eivät taistele yhteisen hyvän, vaan ainoastaan omien etujensa vuoksi.

Olen väsynyt näkemään tyhjiä katseita, vääristyneitä hymyjä. Olen väsynyt kuulemaan pelokkaita kuiskauksia,  kertomuksia väkivallasta, uhkauksista, katoamisista, hävityksestä, kuolemasta. Olen väsynyt katsomaan kaikkea kärsimystä. Haluaisin olla kuin se apina, joka sulkee silmänsä, korvansa ja suunsa.

En kuitenkaan halua antaa epätoivolle valtaa. Se ei auta ketään, eikä mitään. En halua vaipua synkkyyteen, en halua luovuttaa, en halua kuulua lammaslaumaan.

Haluan paremman maailman. Haluan taistella, haluan elää toivoen, haluan luottaa ja uskoa, olla ihmisiksi.

Juicea lainaten:

”Ylösnousemus jälkeen kaiken, ylösnousemus päivä uus.
Ylösnousemus siihen on meillä, yksi ainoa mahdollisuus.
ollaan ihmisiksi.”

Ollaan siis ihmisiksi, joohan?

Sanoinkuvaamaton reissu

Kirjoittaessani tätä blogia, olen juuri palannut kahdeksan päivän viidakkoreissulta Kolumbian toiseksi suurimmalta sademetsäalueelta Chocon maakunnasta.

Reissu on ollut lähes sanoinkuvaamaton; olen ollut keskellä ei mitään ja kuitenkin niin keskellä kaikkea, kuin olla vain voi.

Pääni on edelleen sekaisin kaikesta kokemastani, enkä ole vielä pystynyt jäsentelemään ajatuksiani. Niinpä kerronkin nyt vain sen, mitä mieleeni on päällimmäiseksi jäänyt.

Olen siis ollut sademetsässä seitsemän tunnin venematkan päässä lähimmästä kaupungista, alueella jossa joet ovat valtateitä ja jossa lähes läpitunkematon metsä erottaa alueen muista maakunnista.  Alueella, jossa sataa toiseksi eniten maailmassa, jossa lämpötila on aina yli 30 astetta ja kosteusprosentti aurinkoisenakin päivänä noin 90.

Olen nukkunut 7 yötä riippumatossa hyttysverkon alla, peseytynyt joessa, käynyt tarpeilla ötököitä vilisevässä metsässä ja saanut noin sata hyttysenpuremaa.

Olen ollut alueella, jota sissit hallitsevat ja jossa embera-intiaanit ja afrokolumbialaiset yrittävät selviytyä.

Olen ollut alueella, jossa internetistä ei tiedetä mitään, jossa sähkö toimii silloin tällöin ja matkapuhelin ei koskaan. Alueella, jossa ei ole kouluja, ei terveydenhuoltoa, ei juoksevaa vettä, ei viemärijärjestelmiä, ei vessoja, ei jätehuoltoa, ei kauppoja eikä takuuta seuraavasta ateriasta.

Olen viikon aikana kokenut tulvan, jossa joki nousi seitsemän metriä yhdessä yössä, tuhosi lähes kaikki sadot, tunkeutui ihmisten koteihin ja vei osan kodeista mukanaan.

Olen rämpinyt tunteja mutaisessa sademetsässä ja nähnyt intiaanikyliä, joissa lapset kuolevat hoidon ja lääkkeiden puutteessa malariaan. Olen nähnyt kokonaisen intiaanikylän lähtevän päivämatkojen päähän hakemaan henkilöllisyystodistuksia, jotta he saisivat lääkäriaikoja.

Olen nähnyt afrokolumbialaisten kultakaivokset, jotka tuhoavat surutta luontoa, mutta tarjoavat ainoan tulonlähteen paikallisille.

Olen nähnyt kaksimetrisen boakäärmeen, joka oli juuri syönyt pikkupossun ja 50 kiloisen kilpikonnan, josta koko kylä sai ruokaa moneksi päiväksi.

Mutta olen nähnyt myös sen, kuinka yhteisöt vetävät yhtä köyttä, kuinka köyhä auttaa vielä köyhempää. Olen nähnyt kuinka lapset liikkuvat laumoissa, leikkivät kaduilla ja joella ja kulkevat yhden aikuisen sylistä toisen aikuisen syliin.

Olen nähnyt kuinka naiset lähtevät yhdessä jokirantaan pyykille, kokoontuvat laittamaan ruokaa, letittämään toistensa hiuksia ja kertomaan kuulumisia.

Olen nähnyt kuinka miehet lähtevät aamuisin yhdessä venematkojen päähän viljelmilleen, kuinka he huoltavat yhdessä veneitään ja työkalujaan ja kuinka he kokoontuvat iltaisin pelaamaan noppaa kaduille.

Olen kuullut kuinka iloisesti ihmiset rupattelevat keskenään ja toivottavat toisilleen kaikkea hyvää ja kuinka arjen murheet nauretaan ja tanssitaan suohon.

Olen ymmärtänyt, että jokaisella ihmisellä on perustarpeet ja -oikeudet, jotka on tyydytettävä. Ja niiden täyttäminen on valtion tehtävä. Olen ymmärtänyt, että köyhyys ei tee ketään iloiseksi, ei paremmaksi ihmiseksi eikä jalommaksi olennoksi. Iloiseksi ihmisen tekee näemmä kiitollisuus sekä paikka johon kuulua, paremmaksi ihmiseksi tekee nöyryys ja jalommaksi, jaettu kärsimys.

Sen olen myös oppinut, että tärkeintä ihmiselle on koti, paikka johon kuulua, läheiset ympärillä, mahdollisuus jakaa elämä jonkun kanssa sekä usko parempaan tulevaisuuteen. Viidakko todisti minulle myös sen, että köyhä todella antaa vähästään, mutta rikas ei paljostakaan.

Sisaruudesta

Olen todella positiivisesti yllättynyt! Olen kiitollinen ja iloinen siitä, että omat ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvat ajatukseni on kumottu!

Olen ajatellut, että katolinen kirkko on yksi möykky, pelkkä kehitystä ja tasa-arvoa vastustava jäänne muinaisajalta. Jähmeä ja synkkä laitos, jota kuvastavat aborttivastaisuus, yläluokkien puolella oleminen ja pedofiliatapaukset. Kuinka suurta iloa minulle tuottaakaan olla väärässä.

Käsitykseni katolisesta kirkosta saivat kyytiä kun vierailin Kolumbian köyhimmässä maakunnassa Chocossa luterilaisen naispapin kanssa. Tarkoituksena oli tutustua alueen elinoloihin ja niiden parantamiseksi tehtävään kehitysyhteistyöhön sekä luterilaisen ja katolisen kirkon väliseen yhteistyöhön maakunnassa.

Katolisen kirkon Chocón hiippakunta on tehnyt työtä alueella yli 30 vuotta. He ovat olleet mukana tukemassa paikallista väestöä sisällissodan kaikissa vaiheissa. Kertaakaan he eivät ole poistuneet alueelta, eivät edes pahimpina aikoina. Heidän avullaan yhteisöt ovat saaneet liikkumiskieltojen ja aseellisten yhteenottojen aikana ruokaa ja turvaa. Nykyisin katolilaiset ja luterilaiset tekevät paljon yhteistyötä yhteisöjen kehittämiseksi.

Vierailumme ajan asuimme augustinilaissisarten kanssa.  Kertaakaan en kuullut, että joku heistä olisi tuominnut ketään tai mitään. Päinvastoin. He pukeutuivat tavallisiin vaatteisiin ja tarjosivat viiniä lounaalla. Vietimme yhteistä rukoushetkeä, jossa kaikki saivat puhua. He olivat kiinnostuneita luterilaisuudesta ja erityisesti naispappeudesta ja toivoivat, että jonain päivänä katoliset ja luterilaiset voisivat viettää yhdessä ehtoollista. He olivat huolissaan liian suurista lapsiluvuista köyhissä perheissä ja onnellisia uuden paavin perinteitä ravistelevasta tyylistä.

Ihmiset tuntuvat kunnioittavan sisaria ja heidän ovellaan virtasi jatkuvasti ihmisiä mitä erilaisimmilla asioilla. Lapset tulivat koulun jälkeen rukoilemaan talon kappeliin, vanha intiaanimies tuli pyytämään krusifiksia, mieleltään sekaisin oleva afronainen sai aamukahvia ja pullaa. Ovet ovat aina auki tarvitseville.

Sisaret ja luterilaiset avustustyöntekijät ovat jatkuvasti läsnä. He asuvat yhteisössä ja liikkuvat kylästä toiseen. Chocon köyhääkin köyhemmissä yhteisöissä katoliset sisaret ja luterilaiset työntekijät  järjestävät naisille koulutusta ja työpajoja. He auttavat kyläyhteisöjä järjestäytymään vaatiakseen oikeuksiaan ja puolustaakseen maitaan sekä antavat hätäapua afrokolumbialaisille ja alkuperäiskansoille luonnonkatastrofien, kuten tulvien sattuessa.

Kirkosta ihmiset ovat hakeneet henkistä tukea ja konkreettista apua. Katoliset isät ja sisaret sekä luterilainen kirkko ovat auttaneet ihmisiä etsimään kadonneita läheisiään, tukeneet yhteisöjen yrityksiä ihmisoikeuksiensa puolustamiseksi, auttaneet hakemaan maaoikeuksia ja taistelemaan yhteisöjensä selviämisen puolesta.

Kirkot haluavat auttaa paikallisia selviämään sekä sodasta että rauhasta. Ja sitä työtä on tehtävä kokonaisvaltaisesti. Sisarten mukaan ei riitä, että ihmisille tarjotaan ruokaa, turvaa ja konkreettista apua. He tarvitsevat myös henkistä tukea.

He haluavat teoillaan ja esimerkillään kertoa kristinuskosta ja heidän toiveenaan on, että sitä kautta ihmiset löytäisivät kristinuskon. He antavat myös uskonnollista opetusta niille, jotka sitä haluavat. Kuitenkin sisarten mukaan, heidän päätehtävänään on tukea alkuperäiskansojen omia henkisiä uskomuksia ja voimavaroja, jotta kansat voisivat voimaantua ja elää oman kulttuurinsa mukaisesti.

Iloisten suuresti siitä, että sisarten luona ymmärsin, että me kristityt, olimme sitten katolisia tai luterilaisia, uskomme samaan Jumalaan ja pyrimme tekemään saman Jumalan toivomia tekoja. Uskomme armolliseen Jumalaan, jonka hyvyys ilmenee teoissa, ei niinkään sanoissa; uskomme Jumalaan, joka on aina heikoimpien puolella.

Runneltu Kristus

Mitä on anteeksianto? Miksi joku pystyy antamaan anteeksi ja joku toinen taas ei? Kuinka antaa anteeksi se, että läheisesi on murhattu tai kuollut aseellisessa yhteenotossa? Mitä merkitystä on anteeksiannolla? Muun muassa nämä kysymykset tulivat mieleeni, kun vierailin viime viikolla Chocon maakunnassa, Bojayan alueella Kolumbiassa.

Augustinilaissisaret, joiden luona asuimme, veivät meidät jokea pitkin vierailulle autiokylään. Sademetsä oli hiipinyt hiljalleen taloihin. Katot olivat romahtaneet, seinät täynnä luodin ja pommien sirpaleiden jälkiä, ikkunoista ja ovista työntyi kasveja. Koripallokenttä humisi tyhjyyttään ja yksinäinen papaijapuu kantoi hedelmää. Kylä huokui hiljaisuutta.

14 vuotta aiemmin oli toisin. Aseelliset joukot ottivat yhteen ja kylä jäi niiden väliin. Kylä täyttyi luotien rätinästä, pommien räjähdyksistä, ihmisten huudoista ja kuolevien valituksista. Ihmiset pakenivat minne vain pystyivät: sademetsään, jokeen, augustinilaissisarten kotiin ja kirkkoon. Sekasorto ja taistelut jatkuivat 5 päivää.

Kaiken kauheuden keskellä kylän kirkkoon, jonne ihmiset olivat hakeutuneet turvaan, osui kaasupommi. Pommi lävisti katon ja räjähti alttarin edessä. 79 lasta, naista ja vanhusta kuoli.

Tapahtumaa kutsutaan Bojayan joukkomurhaksi. Taisteluissa kuoli lähes puolet Bojayan alueella sijaitsevan Bellavistan kylän asukkaista. Kylä jouduttiin siirtämään uuteen paikkaan, sillä asukkaat eivät enää halunneet palata tuhottuun kyläänsä, rankkojen muistojen keskelle.

”Suru sai minut sekaisin, minun oli pakko lähteä täältä. Elin kolme kuukautta kuin sumussa”, kertoo kylässä asunut ja taistelujen keskeltä selvinnyt Rosa ja sytyttää kirkossa kuolleiden muistoksi kynttilän.

Vaikka kylä on siirretty, Rosan mukaan kyläläiset eivät ole unohtaneet tapahtumia eivätkä kyläänsä. Autioksi jääneen kylän tuhoutunut kirkko on kunnostettu ja sen seinällä on äitien, vaimojen ja ystävien kirjoma taulu, jossa on kaikkien pommi-iskussa kuolleiden nimet.

”Emme me koskaan unohda, emme voi. Kirjontatyö oli kuitenkin osa surutyötämme. Kokoonnuimme yhteen puhumaan tai olemaan hiljaa, mutta olimme yhdessä, tunsimme toistemme tuskan ja lohdutimme toisiamme”, sanoo Rosa.

Mutta Bojayan uhrien sukulaiset ja ystävät eivät voineet eivätkä halunneet jättää asiaa sikseen. Niinpä Bellavistan entiset kyläläiset perustivat yhdistyksen, joka vaati anteeksipyyntöä joukkosurman tekijöiltä. Ja ensimmäisinä Kolumbiassa, he ovat saaneet pyytämänsä.

Joulukuussa 2015, 13 vuotta joukkosurman jälkeen, sissiryhmä FARCin edustajia osallistui autiokylän kunnostetussa kirkossa uhrien muistotilaisuuteen ja pyysi kyläläisiltä anteeksi joukkosurmaa ja kirkkoon osunutta pommia.

”Emme me saa rakkaitamme takaisin anteeksipyynnöillä, mutta meille on tärkeää, että rakkaitamme muistetaan, jotta tapahtumat eivät koskaan uusiutuisi. Meille on tärkeää myös se, että vastuulliset myöntävät virheensä ja kantavat vastuunsa. Meidän täytyy saada tietää totuus asioista, sillä muuten emme ikinä pääse eteenpäin emmekä voi antaa anteeksi”, sanoo Rosa.

Rosa on sanomansa mukaan antanut anteeksi jo kauan sitten.
”Oltuani kolme kuukautta sumussa, päätin eräänä päivänä, että näin ei voi jatkua ja otin itseäni niskasta kiinni. Päätin, etten tuhlaa elämääni ja rakkaimpieni kuolemaa märehtimällä surussa. Muistin myös käsilleni kuolleen nuoren sotilaspojan ja ajattelin, että kaikki me olemme uhreja. Silloin päätin antaa anteeksi ja muuttua, päätin olla parempi ihminen ja elää tehden hyvää. Tunsin, että olin sen velkaa kuolleille sekä eläville”, sanoo Rosa.

Korjatussa kirkossa, Kristuksen pahoin vaurioitunut patsas on nostettu takaisin paikoilleen. Kristus-patsasta kutsutaan nykyään runnelluksi Kristukseksi.

”Kristus kuoli täällä rakkaimpiemme kanssa kolmannen kerran, hän oli täällä kuolemassa heidän kanssaan, mutta silti hän elää yhä, ollakseen  myös meidän kanssamme”, sanoo Rosa.

Maa on kaikki kaikessa

En ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä, kuinka paljon maanomistus merkitsee. Ainakin Kolumbiassa. Ilman maata ei ole ruokaa, ei toimeentuloa, ei kansalaisoikeuksia eikä alueellista kehitystä. Ja suurella osalla kolumbialaisista ei ole maata.

Kolumbian sisällissota ja taistelu maan öljy- ja mineraalivarannoista on tuottanut yli 6 miljoonaa maansisäistä pakolaista. Kokonaiset perheet ja yhteisöt ovat joutuneet lähtemään kodeistaan ja etsimään uusia asuinalueita. Suurin osa pakolaisista on joko pienviljelijöitä tai intiaaneja, jotka elävät luonnonantimista.

Araucan maakunnassa sijaitseva La Pesqueran kylä on hyvä esimerkki maattomien ongelmista. Kylässä asuu suurimmaksi osaksi pakolaisia, jotka ovat tulleet Kolumbian rannikkoalueilta ja muista Araucan maakunnan kylistä. Kylä perustettiin reheville viljelymaille, joen varteen, hyvien kala-apajien äärelle. Nykyään La Pesqueran kylässä asuu 300 perhettä eli 1300 ihmistä, mutta vain kuudella perheellä on omistusoikeus maahansa.

Kuitenkin se, mitä kyläläiset eivät kylää perustaessaan tienneet o,n että noin kahden metrin syvyydessä kylän alla kulkee suuri öljyputki. Putki johtaa Caño Limonin laguunin öljynporauslautalta Kolumbian rannikolle.

Kyläläisten mukaan öljyputken kulkeminen kylän alla tuo mukanaan suuria ongelmia. Kyläläiset elävät jatkuvassa hengenvaarassa, sillä sissit ovat yrittäneet useaan kertaan räjäyttää öljyputken. Viimeisimmän kerran putki yritettiin räjäyttää dynamiitilla marraskuussa 2015, 100 metrin päässä kylästä. Yhteensä iskuja on yritetty neljä kertaa. Joka kerta kyläläiset ovat saanet estettyä iskut.

Pelon lisäksi valtion tukema öljyteollisuus on tuonut kyläläisille myös muita ongelmia. Pohjavedet saastuvat öljynvuotojen vuoksi ja Araucan alueen kosteikot, lähteet ja joet ovat vahingoittuneet: kosteikot ovat rehevöityneet, jokien virtaus on vähentynyt ja niihin on kertynyt sedimenttiä. Tämän seurauksena monet eläinlajit ovat vaarassa ja asuinalueet ovat muuttuneet haavoittuvaisiksi mm. tulvien vuoksi.

Kyläläisten suurin ongelma on kuitenkin se, että öljyputken vuoksi valtio ei anna heille maanomistusoikeuksia. Valtio haluaa suuryritysten investointeja ja tukee öljyteollisuutta ja paikalliset taas haluavat oikeuden asuttamaansa ja viljelemäänsä maahan.

Maaoikeuksien puuttuminen kylistä johtaa siihen, ettei valtio sijoita niihin mitään. La Pesqueran kylässä ei ole kunnon terveydenhuoltoa, ei juoksevaa vettä eikä viemärijärjestelmiä. Ihmiset voidaan häätää kodeistaan milloin vain. Maaoikeudettomat kylät ja ihmiset eivät saa myöskään lainoja yhteisöjensä kehittämistä varten.  Kyläläisten mukaan valtio on hylännyt heidät täysin.

Kansalaisjärjestöjen avustuksella kyläläiset ovat kuitenkin järjestäytyneet vaatiakseen oikeuksiaan. Kyläyhdistys tekee vaikuttamistyötä muiden kyläyhteisöjen ja kansalaisjärjestöjen kanssa, jotta valtio myöntäisi kyläläisille maaoikeudet ja että öljy-yhtiö siirtäisi öljyputken pois kylästä. Kyläyhdistys vaatii, että valtio sijoittaa ja kehittää kylää ja panostamaa kouluihin, terveydenhuoltoon ja ympäristönsuojeluun.

La Pesqueran kyläläisten mukaan ainoa keino vaikuttaa, on yhdistyminen. Jos emme taistele, häviämme ja jos emme vaadi oikeuksiamme, suuret tallovat meidät, toteaa kyläyhdistyksen puheenjohtaja. Valtio ei heidän mukaansa myöskään anna mitään ilmaiseksi vaan heidän on taisteltava oikeuksiensa ja maansa puolesta. Sillä maa on heille kaikki kaikessa.