Kirjoittaessani tätä blogia, olen juuri palannut kahdeksan päivän viidakkoreissulta Kolumbian toiseksi suurimmalta sademetsäalueelta Chocon maakunnasta.
Reissu on ollut lähes sanoinkuvaamaton; olen ollut keskellä ei mitään ja kuitenkin niin keskellä kaikkea, kuin olla vain voi.
Pääni on edelleen sekaisin kaikesta kokemastani, enkä ole vielä pystynyt jäsentelemään ajatuksiani. Niinpä kerronkin nyt vain sen, mitä mieleeni on päällimmäiseksi jäänyt.
Olen siis ollut sademetsässä seitsemän tunnin venematkan päässä lähimmästä kaupungista, alueella jossa joet ovat valtateitä ja jossa lähes läpitunkematon metsä erottaa alueen muista maakunnista. Alueella, jossa sataa toiseksi eniten maailmassa, jossa lämpötila on aina yli 30 astetta ja kosteusprosentti aurinkoisenakin päivänä noin 90.
Olen nukkunut 7 yötä riippumatossa hyttysverkon alla, peseytynyt joessa, käynyt tarpeilla ötököitä vilisevässä metsässä ja saanut noin sata hyttysenpuremaa.
Olen ollut alueella, jota sissit hallitsevat ja jossa embera-intiaanit ja afrokolumbialaiset yrittävät selviytyä.
Olen ollut alueella, jossa internetistä ei tiedetä mitään, jossa sähkö toimii silloin tällöin ja matkapuhelin ei koskaan. Alueella, jossa ei ole kouluja, ei terveydenhuoltoa, ei juoksevaa vettä, ei viemärijärjestelmiä, ei vessoja, ei jätehuoltoa, ei kauppoja eikä takuuta seuraavasta ateriasta.
Olen viikon aikana kokenut tulvan, jossa joki nousi seitsemän metriä yhdessä yössä, tuhosi lähes kaikki sadot, tunkeutui ihmisten koteihin ja vei osan kodeista mukanaan.
Olen rämpinyt tunteja mutaisessa sademetsässä ja nähnyt intiaanikyliä, joissa lapset kuolevat hoidon ja lääkkeiden puutteessa malariaan. Olen nähnyt kokonaisen intiaanikylän lähtevän päivämatkojen päähän hakemaan henkilöllisyystodistuksia, jotta he saisivat lääkäriaikoja.
Olen nähnyt afrokolumbialaisten kultakaivokset, jotka tuhoavat surutta luontoa, mutta tarjoavat ainoan tulonlähteen paikallisille.
Olen nähnyt kaksimetrisen boakäärmeen, joka oli juuri syönyt pikkupossun ja 50 kiloisen kilpikonnan, josta koko kylä sai ruokaa moneksi päiväksi.
Mutta olen nähnyt myös sen, kuinka yhteisöt vetävät yhtä köyttä, kuinka köyhä auttaa vielä köyhempää. Olen nähnyt kuinka lapset liikkuvat laumoissa, leikkivät kaduilla ja joella ja kulkevat yhden aikuisen sylistä toisen aikuisen syliin.
Olen nähnyt kuinka naiset lähtevät yhdessä jokirantaan pyykille, kokoontuvat laittamaan ruokaa, letittämään toistensa hiuksia ja kertomaan kuulumisia.
Olen nähnyt kuinka miehet lähtevät aamuisin yhdessä venematkojen päähän viljelmilleen, kuinka he huoltavat yhdessä veneitään ja työkalujaan ja kuinka he kokoontuvat iltaisin pelaamaan noppaa kaduille.
Olen kuullut kuinka iloisesti ihmiset rupattelevat keskenään ja toivottavat toisilleen kaikkea hyvää ja kuinka arjen murheet nauretaan ja tanssitaan suohon.
Olen ymmärtänyt, että jokaisella ihmisellä on perustarpeet ja -oikeudet, jotka on tyydytettävä. Ja niiden täyttäminen on valtion tehtävä. Olen ymmärtänyt, että köyhyys ei tee ketään iloiseksi, ei paremmaksi ihmiseksi eikä jalommaksi olennoksi. Iloiseksi ihmisen tekee näemmä kiitollisuus sekä paikka johon kuulua, paremmaksi ihmiseksi tekee nöyryys ja jalommaksi, jaettu kärsimys.
Sen olen myös oppinut, että tärkeintä ihmiselle on koti, paikka johon kuulua, läheiset ympärillä, mahdollisuus jakaa elämä jonkun kanssa sekä usko parempaan tulevaisuuteen. Viidakko todisti minulle myös sen, että köyhä todella antaa vähästään, mutta rikas ei paljostakaan.
Toivon tiellä 