Kolumbian maanomistusoikeudet ovat kummallinen juttu. Periaatteessa laki takaa afrokolumbialaisille sekä alkuperäiskansoille oikeuden maan yhteisöomistukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteisöt omistavat yhdessä asuttamansa, työstämänsä ja viljelemänsä maat.
Laissa on kuitenkin mielenkiintoinen porsaanreikä. Yhteisöt omistavat lain mukaan maan pintakerroksen. Valtio omistaa pintakerroksen alla olevan maan. Maan, jossa kaikki rikkaudet, kuten kulta ja öljy sijaitsevat.
Chocon maakunnan afrokolumbialaiset ovat vuosisatojen ajan eläneet kullanhuuhdonnasta. Alun perin kultaa on huuhdottu kuten Suomessa, vaskooleilla joista. Viime vuosikymmeninä kultaa on alettu kaivamaan maaperästä lapioilla ja kaivinkoneilla.
Bebara-joen alueen kaikki afrokolumbialaiset yhteisöt ja ihmiset elävät tavalla tai toisella kullankaivuusta. Osa paikallisista omistaa kaivokset ja koneet, toiset tekevät töitä kaivoksilla, osa kuljettaa työntekijöitä, kultaa, bensaa ja rahaa veneillä kaupunkiin. Loput osallistuvat kerran kahdessa viikossa järjestettäviin avoimiin kullankaivuutapahtumiin, jossa kyläläiset saavat mennä päiväksi etsimään kaivoksista kultaa.
Yhteisöt taas saavat 10-30 % osinkoa kaivosyrittäjiltä ja näillä osingoilla kehitetään alueen kyliä. Tuloilla on muun muassa ostettu sähkögeneraattoreita, perustettu kylätaloja, päällystetty katuja ja kohennettu asumuksia.
Nyt valtio on kuitenkin päättänyt julistaa tämän perinteisen työmuodon laittomaksi. Valtion mukaan paikallisilla ei ole oikeutta kullankaivuuseen, sillä pintakerroksen alla sijaitsevat maat kuuluvat valtiolle. Useita kaivoksia on tuhottu polttamalla ja pommittamalla.
Paikallisten mukaan kyse on siitä, että valtio haluaa myydä kaivosoikeudet ulkomaisille suuryrityksille, saadakseen voittoa. Paikalliset ovat huolissaan työpaikoistaan, sillä yleensä suuryritykset tuovat työntekijät mukanaan ja suurin osa paikallisista menettää työpaikkansa. Monilla alueilla tämä on lisännyt rikollisuutta ja prostituutiota paikallisten jäätyä työttömiksi.
Bebara –joen asukkaat ovat myös täysin tietoisia ympäristöongelmista, joita kullankaivuu aiheuttaa. Heidän mukaansa perinteiset menetelmät ovat kuitenkin ympäristöystävällisempiä, kuin suuryritysten menetelmät. Paikalliset eivät esimerkiksi käytä myrkkyjä kullan erottamiseen, vaan kaikki tapahtuu mekaanisesti. Suuryrityksillä taas ei ole minkäänlaista vastuuta siitä, mihin kuntoon he maan ja joet jättävät.
Ja kyse ei ole pelkästään kullasta, vaan siitä, kenellä on oikeus maahan. Siitä, kenen hyväksi maata käytetään, miten maata ja ympäristöä suojellaan, siitä millä paikalliset elävät ja mistä he saavat ansioita. Jos paikallinen kaivosteollisuus lakkautetaan ja maat myydään suuryrityksille, sijoittaako valtio yrityksiltä saamansa tulot paikallisten olojen kehittämiseen ja uusien työpaikkojen luomiseen? Vai jättääkö valtio paikalliset taas kerran oman onnensa nojaan?