Kenen kulta?

Kolumbian maanomistusoikeudet ovat kummallinen juttu. Periaatteessa laki takaa afrokolumbialaisille sekä alkuperäiskansoille oikeuden maan yhteisöomistukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteisöt omistavat yhdessä asuttamansa, työstämänsä ja viljelemänsä maat.

Laissa on kuitenkin mielenkiintoinen porsaanreikä. Yhteisöt omistavat lain mukaan maan pintakerroksen. Valtio omistaa pintakerroksen alla olevan maan. Maan, jossa kaikki rikkaudet, kuten kulta ja öljy sijaitsevat.

Chocon maakunnan afrokolumbialaiset ovat vuosisatojen ajan eläneet kullanhuuhdonnasta. Alun perin kultaa on huuhdottu kuten Suomessa, vaskooleilla joista. Viime vuosikymmeninä kultaa on alettu kaivamaan maaperästä lapioilla ja kaivinkoneilla.

Bebara-joen alueen kaikki afrokolumbialaiset yhteisöt ja ihmiset elävät tavalla tai toisella kullankaivuusta. Osa paikallisista omistaa kaivokset ja koneet, toiset tekevät töitä kaivoksilla, osa kuljettaa työntekijöitä, kultaa, bensaa ja rahaa veneillä kaupunkiin. Loput osallistuvat kerran kahdessa viikossa järjestettäviin avoimiin kullankaivuutapahtumiin, jossa kyläläiset saavat mennä päiväksi etsimään kaivoksista kultaa.

Yhteisöt taas saavat 10-30 % osinkoa kaivosyrittäjiltä ja näillä osingoilla kehitetään alueen kyliä. Tuloilla on muun muassa ostettu sähkögeneraattoreita, perustettu kylätaloja, päällystetty katuja ja kohennettu asumuksia.

Nyt valtio on kuitenkin päättänyt julistaa tämän perinteisen työmuodon laittomaksi. Valtion mukaan paikallisilla ei ole oikeutta kullankaivuuseen, sillä pintakerroksen alla sijaitsevat maat kuuluvat valtiolle. Useita kaivoksia on tuhottu polttamalla ja pommittamalla.

Paikallisten mukaan kyse on siitä, että valtio haluaa myydä kaivosoikeudet ulkomaisille suuryrityksille, saadakseen voittoa. Paikalliset ovat huolissaan työpaikoistaan, sillä yleensä suuryritykset tuovat työntekijät mukanaan ja suurin osa paikallisista menettää työpaikkansa. Monilla alueilla tämä on lisännyt rikollisuutta ja prostituutiota paikallisten jäätyä työttömiksi.

Bebara –joen asukkaat ovat myös  täysin tietoisia ympäristöongelmista, joita kullankaivuu aiheuttaa. Heidän mukaansa perinteiset menetelmät ovat kuitenkin ympäristöystävällisempiä, kuin suuryritysten menetelmät. Paikalliset eivät esimerkiksi käytä myrkkyjä kullan erottamiseen, vaan kaikki tapahtuu mekaanisesti. Suuryrityksillä taas ei ole minkäänlaista vastuuta siitä, mihin kuntoon he maan ja joet jättävät.

Ja kyse ei ole pelkästään kullasta, vaan siitä, kenellä on oikeus maahan. Siitä, kenen hyväksi maata käytetään, miten maata ja ympäristöä suojellaan, siitä millä paikalliset elävät ja mistä he saavat ansioita. Jos paikallinen kaivosteollisuus lakkautetaan ja maat myydään suuryrityksille, sijoittaako valtio yrityksiltä saamansa tulot paikallisten olojen kehittämiseen ja uusien työpaikkojen luomiseen? Vai jättääkö valtio paikalliset taas kerran oman onnensa nojaan?

Sanoinkuvaamaton reissu

Kirjoittaessani tätä blogia, olen juuri palannut kahdeksan päivän viidakkoreissulta Kolumbian toiseksi suurimmalta sademetsäalueelta Chocon maakunnasta.

Reissu on ollut lähes sanoinkuvaamaton; olen ollut keskellä ei mitään ja kuitenkin niin keskellä kaikkea, kuin olla vain voi.

Pääni on edelleen sekaisin kaikesta kokemastani, enkä ole vielä pystynyt jäsentelemään ajatuksiani. Niinpä kerronkin nyt vain sen, mitä mieleeni on päällimmäiseksi jäänyt.

Olen siis ollut sademetsässä seitsemän tunnin venematkan päässä lähimmästä kaupungista, alueella jossa joet ovat valtateitä ja jossa lähes läpitunkematon metsä erottaa alueen muista maakunnista.  Alueella, jossa sataa toiseksi eniten maailmassa, jossa lämpötila on aina yli 30 astetta ja kosteusprosentti aurinkoisenakin päivänä noin 90.

Olen nukkunut 7 yötä riippumatossa hyttysverkon alla, peseytynyt joessa, käynyt tarpeilla ötököitä vilisevässä metsässä ja saanut noin sata hyttysenpuremaa.

Olen ollut alueella, jota sissit hallitsevat ja jossa embera-intiaanit ja afrokolumbialaiset yrittävät selviytyä.

Olen ollut alueella, jossa internetistä ei tiedetä mitään, jossa sähkö toimii silloin tällöin ja matkapuhelin ei koskaan. Alueella, jossa ei ole kouluja, ei terveydenhuoltoa, ei juoksevaa vettä, ei viemärijärjestelmiä, ei vessoja, ei jätehuoltoa, ei kauppoja eikä takuuta seuraavasta ateriasta.

Olen viikon aikana kokenut tulvan, jossa joki nousi seitsemän metriä yhdessä yössä, tuhosi lähes kaikki sadot, tunkeutui ihmisten koteihin ja vei osan kodeista mukanaan.

Olen rämpinyt tunteja mutaisessa sademetsässä ja nähnyt intiaanikyliä, joissa lapset kuolevat hoidon ja lääkkeiden puutteessa malariaan. Olen nähnyt kokonaisen intiaanikylän lähtevän päivämatkojen päähän hakemaan henkilöllisyystodistuksia, jotta he saisivat lääkäriaikoja.

Olen nähnyt afrokolumbialaisten kultakaivokset, jotka tuhoavat surutta luontoa, mutta tarjoavat ainoan tulonlähteen paikallisille.

Olen nähnyt kaksimetrisen boakäärmeen, joka oli juuri syönyt pikkupossun ja 50 kiloisen kilpikonnan, josta koko kylä sai ruokaa moneksi päiväksi.

Mutta olen nähnyt myös sen, kuinka yhteisöt vetävät yhtä köyttä, kuinka köyhä auttaa vielä köyhempää. Olen nähnyt kuinka lapset liikkuvat laumoissa, leikkivät kaduilla ja joella ja kulkevat yhden aikuisen sylistä toisen aikuisen syliin.

Olen nähnyt kuinka naiset lähtevät yhdessä jokirantaan pyykille, kokoontuvat laittamaan ruokaa, letittämään toistensa hiuksia ja kertomaan kuulumisia.

Olen nähnyt kuinka miehet lähtevät aamuisin yhdessä venematkojen päähän viljelmilleen, kuinka he huoltavat yhdessä veneitään ja työkalujaan ja kuinka he kokoontuvat iltaisin pelaamaan noppaa kaduille.

Olen kuullut kuinka iloisesti ihmiset rupattelevat keskenään ja toivottavat toisilleen kaikkea hyvää ja kuinka arjen murheet nauretaan ja tanssitaan suohon.

Olen ymmärtänyt, että jokaisella ihmisellä on perustarpeet ja -oikeudet, jotka on tyydytettävä. Ja niiden täyttäminen on valtion tehtävä. Olen ymmärtänyt, että köyhyys ei tee ketään iloiseksi, ei paremmaksi ihmiseksi eikä jalommaksi olennoksi. Iloiseksi ihmisen tekee näemmä kiitollisuus sekä paikka johon kuulua, paremmaksi ihmiseksi tekee nöyryys ja jalommaksi, jaettu kärsimys.

Sen olen myös oppinut, että tärkeintä ihmiselle on koti, paikka johon kuulua, läheiset ympärillä, mahdollisuus jakaa elämä jonkun kanssa sekä usko parempaan tulevaisuuteen. Viidakko todisti minulle myös sen, että köyhä todella antaa vähästään, mutta rikas ei paljostakaan.